Kertomus laupiaasta samarialaisesta on ainoa Jeesuksen vertaus, jonka tapahtumat sijoittuvat tiettyyn maantieteellisesti nimettyyn ympäristöön. Jeesuksen mielessä ei ollut mikä tahansa tie, vaan nimenomaan Jerusalemin ja Jerikon hyvin vaarallisena pidetty väli. Tie oli tunnettu jyrkkyydestään, louhikkoisuudestaan, asumattomuudestaan ja vaarallisuudestaan. Jo pelkästään matkalle lähteminen oli jonkinlainen osoitus rohkeudesta. Kivien ja mutkien takana saattoi väijyä rosvojoukko. Kulkijoiden tunnelmista voi saada käsityksen, jos ajattelee jossain etelän maissa liikkuvia rekkakuskeja, jotka pelkäävät tiesulkuja ja niiden takana piileskeleviä maantierosvoja. Tämän pohjalta ei ole helppo tuomita kahta ohikulkijaa, jotka eivät pysähtyneet auttamaan. Toinen heistä oli pappi ja toinen oli leeviläinen eli alempi temppelivirkailija. Tietysti he saattoivat kulkea ohi pelkkää välinpitämättömyyttään tai laiskuuttaan, mutta on mahdollista, että he vain pelkäsivät. Maassa viruva mies saattoi olla rosvokoplan syötti, jolla kulkijat houkuteltiin pysähtymään.
Näiden tosiasioiden pohjalta ei ole olemassa pohjaa niille rippikouluissa usein esitetyille tulkinnoille, joiden mukaan ohikulkijat vain kevytmielisesti sivuuttivat maassa makaavan miehen.