Tavallisen suomalaisen naisen ja hänen perheensä tarina

Muuan kulkija alkoi kiinnittää huomiotani.
Hän oli noin kolmenkymmenen vanhalta näyttävä nainen. Hän ei ollut milloinkaan yksin, vaan liikkui aina viiden lapsen kanssa. Pienin oli rattaissa, isommat kävelivät jo tai ajoivat pyörällä. Ensin ajattelin, että kyseessä oli varmaan joku perhepäivähoitaja, mutta tuntomerkit eivät täsmänneet. Lapset näyttivät seuraavan häntä myös hänen vapaa-aikanaan. Ei ollut lomaa, ei vapaapäiviä, ei töiden ulkopuolista aikaa, samat viisi lasta aina ja joka kerta. Tulkitsin että siinä oli kaikesta päätellen joku ison perheen äiti.
Vihdoin joku kysyi: "Tiedätkö tuon naisen ja hänen perheensä tarinan?"
Minulle kerrottiin, että viittä lasta mukaan kuljettava nainen kuljetti mukanaan myös kuulemisen arvoista elämänhistoriaa.
Perheen viidestä lapsesta kaksi oli alkuaankin hänen omiaan, mutta muut kolme olivat kotoisin hänen veljenperheestään.
Tämän veljenperheen katastrofi oli ollut havaittavissa pitkään. Siinä olivat näkyneet jo varhain kaikki ne tuntomerkit, jotka romahdukseen tapaavat liittyä ja jotka kuka tahansa sosiaalityöntekijä osaa luetella, kun häneltä kysytään mitä kaikkea ihmisille tapahtuu ennen kuin heidän lapsensa on otettava sosiaaliviranomaisten huostaan.
Mutta niin kuin kivääriä tähdätään kauan ja itse laukaus on ihmistä nopeampi, niin myös tämän veljenperheen loppuliuku päätyi äkilliseen putoamiseen, joka tuli kiireemmin kuin kukaan osasi aavistaa. Kaikki päättyi juuri silloin kun elämän olisi pitänyt olla kauneimmillaan elämänuskoa täynnä ja kun vastasyntyneen olisi pitänyt potkaista ihmiset vielä kerran ylittämään voimansa ja tekemään se mitä ikinä on tehtävä. Mutta juuri silloin ansa laukesi. Perheen lähimmille sukulaisille ei jäänyt miettimisaikaa juuri lainkaan. Ei voinut suunnitella, miten järjestäisi elämisensä ja asumisensa tulevina vuosina. Ei ehtinyt tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia. Oli ratkaistava mitä oli tehtävä orvoille lapsille juuri tänään ennen pimeän tuloa.
Ja niin eräänä aamuna seitsemänkymmenen neljän neliön asuntoa täytti neljän hengen sijasta seitsemän. Yhtäkkiä perheessä oli kahden lapsen sijasta viisi lasta. Kaurapuuroa keitettiin isossa kattilassa. Kahden ihmisen oli lähdettävä kauppaan, jos mieli että kaikki saatiin kerralla.
Nuorimmainen ei tosin syönyt puuroa. Uuteen perheeseen muuttaessaan hän oli viiden päivän ikäinen sylivauva. Isoja eivät olleet muutkaan lapset. Uusperheen viidestä lapsista vanhin oli koulussa kolmannella.
Se joka minulle tästä kertoi, puhui hiljaisella äänellä. Naisen ja hänen perheensä elämästä ei voinut tehdä suuria sanoja niin kuin rakennetaan lehtiotsikoita. Niinpä kertojan ääni oli täynnä hiljaista kunnioitusta. Iltauutisten jälkeen lähetettävässä talkshowssa tätä elämäntarinaa ei varmaan olisi voinut edes mainita. TV-kameroiden edessä kertomus olisi mennyt rikki tai muuttunut joksikin sellaiseksi jota se ei alkuaan ole, vähän niin kuin veisi vanhan käyttö-Ladansa autonäyttelyyn - mitä ne siitä käsittäisivät ne ihmiset jotka kulkevat uusien menopelien keskellä etsiskellen jotain mihin rakastua.
Vuodet kuluivat ja nainen tuli minulle henkilökohtaisesti tutuksi. Silloin rohkenin suoraan kysyä häneltä tämän elämäntarinan yksityiskohtia.
Hän sanoi: "Ei siinä muuta voinut. Ei niitä lapsia siihen voinut jättää. Yksi niistä oli kummilapsikin. Eikä se vain minun päätökseni ollut. Se oli meidän koko perheen yhteinen ratkaisu. Mies yhtä lailla ja meidän kaksi lasta. Kaikki siinä oli mukana."
Mikään ei viitannut siihen, että hän itse olisi ajatellut tehneensä jotain erityistä. Hän oli vain yksinkertaisen luonnollisesti ottanut veljensä perheen lapset kotiinsa, samaan tapaan kuin pyyhitään pöydälle kaatunut maito tai korjataan rikki mennyt ikkuna. Tehdään se mitä tehtävä on asiaa sen enempää ihmettelemättä.